Varoitus lienee paikallaan. Nyt tulee tekstiä, joka loukkaa syvästi joidenkin ihmisten käsitystä sukupuolesta ja sen jaottelusta. Mikäli kuulut ihmisiin, joiden mielestä sukupuoli voidaan määrittää vain biologisesti ja pidät kaikkea muuta sairaana, syntisenä tai muoti-ilmiönä, ei ehkä kannata jatkaa lukemista.

Nyt kun sinua on varoitettu, voin siirtyä itse asiaan. Olen suunnitelut tämän kirjoittamista jo jonkin aikaa. Koska aihe on äärimmäisen henkilökohtainen ja minulle suhteellisen uusi, pelkään kirjoittaa tätä. Olen jo ehtinyt lukea ympäri nettiä, kuinka sairas olen, kuinka minun pitäisi kuolla ja lapseni huostaanottaa välittömästi, etten pilaa häntäkin. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että näin kirjoittavat ihmiset eivät ole mitenkään selvillä kenenkään elämästä, sattuu aivan julmetusti lukea moista tekstiä.

Vähän laajemmin ajateltuna oman identiteetin etsintä on toisille melko normaali osa kasvua, mutta joillekin meistä huomattavasti pidempi prosessi. Olen tienny teini-ikäisestä asti, etten ole hetero. Kun kerroin asiasta, sain hyvinkin ristiriitaista palautetta. Äitini oli ensimmäisenä huolissaan, ettei vaan kukaan sukulaisista tiedä. Tiesi, eikä välittänyt pätkääkään. Isäni halusi tavata tyttöystäväni, eikä muuten ollut moksiskaan. En ole varsinaisesti kaapissa asian kanssa, mutta en sitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kerro. Läheiseni luulevat, että olen vain kerran seurustellut tytön kanssa ja sekin teini-ikäisenä, eli he pitävät sitä vaan vaiheena. En ole viitsinyt heille edes kertoa suhteistani naisiin. Olen ollut varsinainen sarjaseurustelija miesten suhteen, joten se on hyvin vahvistanut ihmisten uskomusta siitä, että olen hetero.

Vaikka tunnistin seksuaalisen suuntautumiseni jo nuorena, se olikin oikeastaan ainoa pysyvä osa identiteettiäni. Koska minulla on lukuisia eri osia pääni sisällä, pysyvyyden käsite on ollut aika häilyvä. En tiedä, johtuiko siitä, vai mistä, mutta määrittelin itseni hyvin pitkälti sen perusteella, mitä ulkoapäin tuli ja miten traumat minua muovasivat. Juuri eilen vanhassa kotikaupungissa käydessäni ajattelin, kuinka tiukassa minussa oli uhrin leima. Ylipäätään, kuinka tiukasti yritin olla jossain laatikossa, johon muut minut kuvittelivat. Nyt tuntuu kuin olisin kasvanut kymmenen senttiä pituutta. Kävelen nykyään pystypäin. En jaksa välittää, vaikka ihmiset tuijottavat. Lähinnä naurattaa. Jonkinlainen uusi idetiteetti on siis muodostunut.

Yksi elämäni merkittävimmistä hetkistä oli hiljattain, kun vihdoin vuosien kärsimyksen jälkeen tajusin, etten ole nainen. Olen koko elämäni kokenut itseni erittäin vajaavaiseksi naiseksi. Mutta koska en varsinaisesti koe olevani mieskään, en ole oikein tiennyt, mikä olen. Toisaalta myöskään osani eivät ole pelkästään naisia, joten lienee nyt tarkasteltuna aika luontevaa, etten koe itseäni naiseksi. Veljeni, jolle kertomista pelkäsin eniten, sanoi erittäin ihanasti, että olen möykky. Se sana sopi kyllä täydellisesti.

Vaikka olen yleensä avoin omista asioistani, koska haluan lievittää omalta osaltani stigmaa, tämän asian kanssa en ole avoin. Perheeni ja läheisimmät ystäväni, yhtä lukuunottamatta, tietävät. Kyse ei ole siitä, että häpeäisin. Kyse on siitä, että pelkään. Kuten tuossa alussa sanoin, olen lukenut lukuisia kommentteja, jossa kaltaisiani käsketään tappamaan itsensä tai hankkiutumaan hoitoon, koska tämä on luonnotonta. En halua enää joutua pelkäämään tai kokemaan itseäni niin arvottomaksi, ettei minulla ole syytä elää. Se tie on jo kävelty lukemattomia kertoja. Kaverit ja tuttavat tietävät toki, että vaihdan nimeni, koska olen jo somessa uudella nimelläni. Viralliset paperit lähtivät eilen käsittelyyn. Haluan kuitenkin itse valita, kenelle paljastan todellisen itseni.

Tulipa taas avautuminen. Ensimmäinen ja viimeinen tästä asiasta, korkeintaan kerron, miten nimen kanssa kävi. Oikein mukavia hellepäiviä sinne ruutujen taakse!

Oikein hyvää lauantaita!

Tällä viikolla on tapahtunut isoja asioita. Maanantaina jouduin lopettamaan yhden kissoistani ja se oli aivan valtavan kova paikka. Ei ole varmaan mikään aikaisemmista eutanasiapäätöksistä ollut näin vaikea. Kissalla oli toki jo noin 15 vuotta ikää, joten mistään nuorikosta ei ollut kyse. Eläimissä on se huono puoli, että niistä luopuminen on aivan tuskaa, vaikka jonkin verran voi lohduttautua sillä, että niiden kärsimyksen voi päättää. Ihmisten kohdalla tämä ei ole mahdollista, ainakaan vielä. Mutta enhän minä varsinaisesti tullut tänään kirjoittamaan kissasta, vaan käynnistä lastenvalvojalla.

Tiistaina tosiaan käytiin lastenvalvojalla. Syy, miksi menimme vasta nyt, vaikka muutin jo kuukausi sitten, on se, että lastenvalvojalle oli puolentoista kuukauden jono. Olimme sopineet pääpiirteittäin tapaamiset, kuten kerroinkin viime postauksessani. En ollut varautunut pohtimaan esimerkiksi joulun viettoa, koska emme ole ennenkään joutuneet pohtimaan sellaista. Aika perinteisesti lapsi on ollut minulla jouluaattoaamuna, kun menemme äitini luokse syömään joulupuuron ja jakamaan lahjat. Siitä lapseni on jatkanut isänsä suvun kanssa viettämään joulua. Nyt piti kuitenkin päättää, kumman luona lapsi on ja minä sain tämän vuoden. Täytyy jotenkin kuitenkin junailla niin, että lapsi pääsee syömään isänsä suvun kanssa, niinkuin aina. Minusta on tärkeää, että jouluna tavataan perhettä ja sukua, koska joulu on ennenkaikkea rakkaiden ihmisten kanssa olemista.

Myös loma-aikoja piti pohtia. Lapsi, tai siis teinihän tuo on, ilmoitti jo, että hän on ympäri vuoden minun luonani vain yhden yön viikossa, mutta pitihän meidän nyt sopia vähän pidemmistäkin jaksoista. Toivottavasti lapsi nyt sitten haluaisi vaikka kesällä olla luonani vaikka sen viikon, joka on nyt virallisesti sovittu minimijaksoksi. 

Kaiken kaikkiaan tapaaminen meni hyvin ja ennenkaikkea nopeasti. Vähän jäin miettimään sitä, että eikö näitä voisi hoitaa vaikka sähköisesti, kun ei meillä ollut mitään erimielisyyttä lapsen tapaamisista. Tuntui vähän pahalta viedä muutenkin vähissä olevia aikoja joltain, joka oikeasti tarvitsee yksityiskohtaisen sopimuksen, tai sopiminen ei muuten onnistu huoltajien välillä.

Vaikka nyt on hienosti tapaamissopimus, niin lapseni ei halua tulla luokseni. Ainakaan tänä viikonloppuna. En tiedä, johtuuko tuosta kissan lopettamisesta, vai siitä, että sai uuden tietokonepelin. Tiedän, että kissa oli hänelle äärettömän rakas. Oli syy mikä vaan, on pakko myöntää, että tuntuu todella pahalta. Minulla on hirvittävä ikävä lastani, ja tottakai mietin, olenko tehnyt jotain väärin, kun hän ei halua tulla tänne. Onko tämä nyt sitten uusi normaali, vai alkaako tapaamiset pyöriä ihan normaalisti jossain vaiheesa pian? Onneksi sentään viestit kulkee ja puhelimessakin höpötellään. Nyt on vaan maltettava mieli ja odotettava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hei vaan ja tervetuloa upouuteen blogiini.

Istun tällä hetkellä onnellisena uudessa kodissani keskisuuressa kaupungissa jossain päin Suomea. Vaikka laatikoita on vielä purkamatta ja tavarat hakevat paikkaansa, olen silti valtavan tyytyväinen ja mikä tärkeintä, rauhallinen. Elän vielä kuherruskuukautta täällä ja uskon, että todellisuus ei välttämättä ole aina näin auvoista. Ja onhan tässä tietysti se kurja puoli, että lapseni ei ole kanssani. Ei varmaan tarvitse mainita, mistä syystä tapaamiset ovat nyt vielä hankalempia, vaikka välimatka ei ole kovin pitkä.

Mutta miten päädyin tänne? Lyhyesti siten, että olin kovin ahdistunut synnyinkaupungissani ja olen halunnut sieltä pois melkein siitä asti, kun muutin sinne takaisin muutaman vuoden jälkeen 18-vuotiaana. Kotikaupunkini on pienehkö kunta ja siellä ei valitettavasti voi välttyä siltä, että kaikki asiat muistuttavat kaikesta. Lapsuudessa ja nuoruudessa traumoista syntyneet mielenterveysongelmat veivät minut hetkeksi huumeiden pariin ja sieltä lastenkotiin. Kun palasin kotikaupunkiini, kuvittelin, että voisin olla siellä onnellinen, mutta valitettavasti omien mokailujen ja muiden ihmisten tekojen jälkeen oloni alkoi olla kerrassaan sietämätön. Oloni oli kuin sotilaalla, joka joutuu sodan jälkeen elämään tapahtumat jatkuvasti uudestaan, ilman mitään toivoa sen loppumisesta.

Sinnittelin vuosia lapseni takia. Erosimme lapseni isän kanssa, kun lapseni oli vasta taapero. En halunnut erottaa häntä isästään enkä meidän molempien vanhempien perheistä, koska uskon perheen ja suvun olevan elämän perusyksiköitä. Lapseni isä onkin ollut aina erittäin vahvasti lapseni elämässä mukana, etenkin viime vuosina, kun vointini on huonontunut ja olen tarvinnut yhä useammin sairaalahoitoa. Nyt lapseni on kuitenkin teini ja meillä on äärimmäisen hyvät ja läheiset välit. Kun otin muutto-ajatuksen puheeksi teinin kanssa, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että: "Mä oonkin odottanut, että koska sä lähdet." Kuulostaa karulta, mutta se sanottiin kaikella rakkaudella. Asiasta puhuttiin ja lopputulos oli se, ettei lapseni kokenut muuttoani mitenkään pahana tai hylkäämisenä, niinkuin minä pelkäsin. Keskustelu lapsen isän kanssa oli vielä napakampi. Hänelle sopi, Siinä oli ainoat mielipiteet, jotka minä tarvitsin. Kiitin hiljaa mielessäni siitä, että olen tavannut aikoinaan noin hienon miehen ja vielä saanut lapsenkin hänen kanssaan.

Niinpä aloin puuhata muuttoa. Kaikenlaista sattui matkan varrella, viimeisimpänä jouduin sairaalaan seuraavana päivänä siitä, kun olin saanut vanhan asuntoni siivottua. Mutta kaikesta selvittiin ja nyt olen täällä toipilaana. Teinikin on jo kerran ehtinyt käydä yökylässä ja tykkäsi kovasti. Juttelemme puhelimessa muutaman kerran viikossa ja viestittelemme melkein joka päivä. Kunhan tilanne normalisoituu, on tarkoitus, että käyn kerran viikossa häntä katsomassa ja hän on kerran viikossa täällä yötä. 

Kuten alussa totesin, olen nyt onnellinen. Minusta tuntuu, että voin hengittää. En ole koskaan tiennyt, kuka olen, mutta minusta (ja terapeutistani) tuntuu, että nyt voin vihdoin alkaa selvittää sitä. En enää suostu olemaan kenenkään kynnysmatto, enkä muuttamaan itseäni sen takia, että joku toinen pitäisi minusta. Sen enempää en vielä tiedä. Hiukan tämä etä-äitiys syö itsetuntoa, vaikka lapseni oli jo aiemminkin paljon isällään, joten oikeasti muutos ei ole kovin suuri. Olen kuitenkin jo ehtinyt huomata, että ihmisillä on kummallisia asenteita, jos äiti on etävanhempi. Ihan kuin se tekisi kenestäkään huonompaa vanhempaa. Minun oli pakko lähteä, jotta voisin olla paremmin läsnä lapselleni. Ja itselleni.

Kiitos, jos jaksoit tänne asti, yritetään jatkossa pitää hiukan selkeämpi linja postauksissa. :D