Oikein hyvää lauantaita!

Tällä viikolla on tapahtunut isoja asioita. Maanantaina jouduin lopettamaan yhden kissoistani ja se oli aivan valtavan kova paikka. Ei ole varmaan mikään aikaisemmista eutanasiapäätöksistä ollut näin vaikea. Kissalla oli toki jo noin 15 vuotta ikää, joten mistään nuorikosta ei ollut kyse. Eläimissä on se huono puoli, että niistä luopuminen on aivan tuskaa, vaikka jonkin verran voi lohduttautua sillä, että niiden kärsimyksen voi päättää. Ihmisten kohdalla tämä ei ole mahdollista, ainakaan vielä. Mutta enhän minä varsinaisesti tullut tänään kirjoittamaan kissasta, vaan käynnistä lastenvalvojalla.

Tiistaina tosiaan käytiin lastenvalvojalla. Syy, miksi menimme vasta nyt, vaikka muutin jo kuukausi sitten, on se, että lastenvalvojalle oli puolentoista kuukauden jono. Olimme sopineet pääpiirteittäin tapaamiset, kuten kerroinkin viime postauksessani. En ollut varautunut pohtimaan esimerkiksi joulun viettoa, koska emme ole ennenkään joutuneet pohtimaan sellaista. Aika perinteisesti lapsi on ollut minulla jouluaattoaamuna, kun menemme äitini luokse syömään joulupuuron ja jakamaan lahjat. Siitä lapseni on jatkanut isänsä suvun kanssa viettämään joulua. Nyt piti kuitenkin päättää, kumman luona lapsi on ja minä sain tämän vuoden. Täytyy jotenkin kuitenkin junailla niin, että lapsi pääsee syömään isänsä suvun kanssa, niinkuin aina. Minusta on tärkeää, että jouluna tavataan perhettä ja sukua, koska joulu on ennenkaikkea rakkaiden ihmisten kanssa olemista.

Myös loma-aikoja piti pohtia. Lapsi, tai siis teinihän tuo on, ilmoitti jo, että hän on ympäri vuoden minun luonani vain yhden yön viikossa, mutta pitihän meidän nyt sopia vähän pidemmistäkin jaksoista. Toivottavasti lapsi nyt sitten haluaisi vaikka kesällä olla luonani vaikka sen viikon, joka on nyt virallisesti sovittu minimijaksoksi. 

Kaiken kaikkiaan tapaaminen meni hyvin ja ennenkaikkea nopeasti. Vähän jäin miettimään sitä, että eikö näitä voisi hoitaa vaikka sähköisesti, kun ei meillä ollut mitään erimielisyyttä lapsen tapaamisista. Tuntui vähän pahalta viedä muutenkin vähissä olevia aikoja joltain, joka oikeasti tarvitsee yksityiskohtaisen sopimuksen, tai sopiminen ei muuten onnistu huoltajien välillä.

Vaikka nyt on hienosti tapaamissopimus, niin lapseni ei halua tulla luokseni. Ainakaan tänä viikonloppuna. En tiedä, johtuuko tuosta kissan lopettamisesta, vai siitä, että sai uuden tietokonepelin. Tiedän, että kissa oli hänelle äärettömän rakas. Oli syy mikä vaan, on pakko myöntää, että tuntuu todella pahalta. Minulla on hirvittävä ikävä lastani, ja tottakai mietin, olenko tehnyt jotain väärin, kun hän ei halua tulla tänne. Onko tämä nyt sitten uusi normaali, vai alkaako tapaamiset pyöriä ihan normaalisti jossain vaiheesa pian? Onneksi sentään viestit kulkee ja puhelimessakin höpötellään. Nyt on vaan maltettava mieli ja odotettava, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.