Varoitus lienee paikallaan. Nyt tulee tekstiä, joka loukkaa syvästi joidenkin ihmisten käsitystä sukupuolesta ja sen jaottelusta. Mikäli kuulut ihmisiin, joiden mielestä sukupuoli voidaan määrittää vain biologisesti ja pidät kaikkea muuta sairaana, syntisenä tai muoti-ilmiönä, ei ehkä kannata jatkaa lukemista.

Nyt kun sinua on varoitettu, voin siirtyä itse asiaan. Olen suunnitelut tämän kirjoittamista jo jonkin aikaa. Koska aihe on äärimmäisen henkilökohtainen ja minulle suhteellisen uusi, pelkään kirjoittaa tätä. Olen jo ehtinyt lukea ympäri nettiä, kuinka sairas olen, kuinka minun pitäisi kuolla ja lapseni huostaanottaa välittömästi, etten pilaa häntäkin. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että näin kirjoittavat ihmiset eivät ole mitenkään selvillä kenenkään elämästä, sattuu aivan julmetusti lukea moista tekstiä.

Vähän laajemmin ajateltuna oman identiteetin etsintä on toisille melko normaali osa kasvua, mutta joillekin meistä huomattavasti pidempi prosessi. Olen tienny teini-ikäisestä asti, etten ole hetero. Kun kerroin asiasta, sain hyvinkin ristiriitaista palautetta. Äitini oli ensimmäisenä huolissaan, ettei vaan kukaan sukulaisista tiedä. Tiesi, eikä välittänyt pätkääkään. Isäni halusi tavata tyttöystäväni, eikä muuten ollut moksiskaan. En ole varsinaisesti kaapissa asian kanssa, mutta en sitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kerro. Läheiseni luulevat, että olen vain kerran seurustellut tytön kanssa ja sekin teini-ikäisenä, eli he pitävät sitä vaan vaiheena. En ole viitsinyt heille edes kertoa suhteistani naisiin. Olen ollut varsinainen sarjaseurustelija miesten suhteen, joten se on hyvin vahvistanut ihmisten uskomusta siitä, että olen hetero.

Vaikka tunnistin seksuaalisen suuntautumiseni jo nuorena, se olikin oikeastaan ainoa pysyvä osa identiteettiäni. Koska minulla on lukuisia eri osia pääni sisällä, pysyvyyden käsite on ollut aika häilyvä. En tiedä, johtuiko siitä, vai mistä, mutta määrittelin itseni hyvin pitkälti sen perusteella, mitä ulkoapäin tuli ja miten traumat minua muovasivat. Juuri eilen vanhassa kotikaupungissa käydessäni ajattelin, kuinka tiukassa minussa oli uhrin leima. Ylipäätään, kuinka tiukasti yritin olla jossain laatikossa, johon muut minut kuvittelivat. Nyt tuntuu kuin olisin kasvanut kymmenen senttiä pituutta. Kävelen nykyään pystypäin. En jaksa välittää, vaikka ihmiset tuijottavat. Lähinnä naurattaa. Jonkinlainen uusi idetiteetti on siis muodostunut.

Yksi elämäni merkittävimmistä hetkistä oli hiljattain, kun vihdoin vuosien kärsimyksen jälkeen tajusin, etten ole nainen. Olen koko elämäni kokenut itseni erittäin vajaavaiseksi naiseksi. Mutta koska en varsinaisesti koe olevani mieskään, en ole oikein tiennyt, mikä olen. Toisaalta myöskään osani eivät ole pelkästään naisia, joten lienee nyt tarkasteltuna aika luontevaa, etten koe itseäni naiseksi. Veljeni, jolle kertomista pelkäsin eniten, sanoi erittäin ihanasti, että olen möykky. Se sana sopi kyllä täydellisesti.

Vaikka olen yleensä avoin omista asioistani, koska haluan lievittää omalta osaltani stigmaa, tämän asian kanssa en ole avoin. Perheeni ja läheisimmät ystäväni, yhtä lukuunottamatta, tietävät. Kyse ei ole siitä, että häpeäisin. Kyse on siitä, että pelkään. Kuten tuossa alussa sanoin, olen lukenut lukuisia kommentteja, jossa kaltaisiani käsketään tappamaan itsensä tai hankkiutumaan hoitoon, koska tämä on luonnotonta. En halua enää joutua pelkäämään tai kokemaan itseäni niin arvottomaksi, ettei minulla ole syytä elää. Se tie on jo kävelty lukemattomia kertoja. Kaverit ja tuttavat tietävät toki, että vaihdan nimeni, koska olen jo somessa uudella nimelläni. Viralliset paperit lähtivät eilen käsittelyyn. Haluan kuitenkin itse valita, kenelle paljastan todellisen itseni.

Tulipa taas avautuminen. Ensimmäinen ja viimeinen tästä asiasta, korkeintaan kerron, miten nimen kanssa kävi. Oikein mukavia hellepäiviä sinne ruutujen taakse!