Hei vaan ja tervetuloa upouuteen blogiini.

Istun tällä hetkellä onnellisena uudessa kodissani keskisuuressa kaupungissa jossain päin Suomea. Vaikka laatikoita on vielä purkamatta ja tavarat hakevat paikkaansa, olen silti valtavan tyytyväinen ja mikä tärkeintä, rauhallinen. Elän vielä kuherruskuukautta täällä ja uskon, että todellisuus ei välttämättä ole aina näin auvoista. Ja onhan tässä tietysti se kurja puoli, että lapseni ei ole kanssani. Ei varmaan tarvitse mainita, mistä syystä tapaamiset ovat nyt vielä hankalempia, vaikka välimatka ei ole kovin pitkä.

Mutta miten päädyin tänne? Lyhyesti siten, että olin kovin ahdistunut synnyinkaupungissani ja olen halunnut sieltä pois melkein siitä asti, kun muutin sinne takaisin muutaman vuoden jälkeen 18-vuotiaana. Kotikaupunkini on pienehkö kunta ja siellä ei valitettavasti voi välttyä siltä, että kaikki asiat muistuttavat kaikesta. Lapsuudessa ja nuoruudessa traumoista syntyneet mielenterveysongelmat veivät minut hetkeksi huumeiden pariin ja sieltä lastenkotiin. Kun palasin kotikaupunkiini, kuvittelin, että voisin olla siellä onnellinen, mutta valitettavasti omien mokailujen ja muiden ihmisten tekojen jälkeen oloni alkoi olla kerrassaan sietämätön. Oloni oli kuin sotilaalla, joka joutuu sodan jälkeen elämään tapahtumat jatkuvasti uudestaan, ilman mitään toivoa sen loppumisesta.

Sinnittelin vuosia lapseni takia. Erosimme lapseni isän kanssa, kun lapseni oli vasta taapero. En halunnut erottaa häntä isästään enkä meidän molempien vanhempien perheistä, koska uskon perheen ja suvun olevan elämän perusyksiköitä. Lapseni isä onkin ollut aina erittäin vahvasti lapseni elämässä mukana, etenkin viime vuosina, kun vointini on huonontunut ja olen tarvinnut yhä useammin sairaalahoitoa. Nyt lapseni on kuitenkin teini ja meillä on äärimmäisen hyvät ja läheiset välit. Kun otin muutto-ajatuksen puheeksi teinin kanssa, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että: "Mä oonkin odottanut, että koska sä lähdet." Kuulostaa karulta, mutta se sanottiin kaikella rakkaudella. Asiasta puhuttiin ja lopputulos oli se, ettei lapseni kokenut muuttoani mitenkään pahana tai hylkäämisenä, niinkuin minä pelkäsin. Keskustelu lapsen isän kanssa oli vielä napakampi. Hänelle sopi, Siinä oli ainoat mielipiteet, jotka minä tarvitsin. Kiitin hiljaa mielessäni siitä, että olen tavannut aikoinaan noin hienon miehen ja vielä saanut lapsenkin hänen kanssaan.

Niinpä aloin puuhata muuttoa. Kaikenlaista sattui matkan varrella, viimeisimpänä jouduin sairaalaan seuraavana päivänä siitä, kun olin saanut vanhan asuntoni siivottua. Mutta kaikesta selvittiin ja nyt olen täällä toipilaana. Teinikin on jo kerran ehtinyt käydä yökylässä ja tykkäsi kovasti. Juttelemme puhelimessa muutaman kerran viikossa ja viestittelemme melkein joka päivä. Kunhan tilanne normalisoituu, on tarkoitus, että käyn kerran viikossa häntä katsomassa ja hän on kerran viikossa täällä yötä. 

Kuten alussa totesin, olen nyt onnellinen. Minusta tuntuu, että voin hengittää. En ole koskaan tiennyt, kuka olen, mutta minusta (ja terapeutistani) tuntuu, että nyt voin vihdoin alkaa selvittää sitä. En enää suostu olemaan kenenkään kynnysmatto, enkä muuttamaan itseäni sen takia, että joku toinen pitäisi minusta. Sen enempää en vielä tiedä. Hiukan tämä etä-äitiys syö itsetuntoa, vaikka lapseni oli jo aiemminkin paljon isällään, joten oikeasti muutos ei ole kovin suuri. Olen kuitenkin jo ehtinyt huomata, että ihmisillä on kummallisia asenteita, jos äiti on etävanhempi. Ihan kuin se tekisi kenestäkään huonompaa vanhempaa. Minun oli pakko lähteä, jotta voisin olla paremmin läsnä lapselleni. Ja itselleni.

Kiitos, jos jaksoit tänne asti, yritetään jatkossa pitää hiukan selkeämpi linja postauksissa. :D